Aamulla pojat olivat vielä ajoissa pakanneet kontin loppuun ja sen jälkeen sumplittiin kuka matkaa kenenkin kanssa. Meillä koko joukkue hajaantui tässä vaiheessa, osa Alburyyn, osa Melbourneen ja osan lento lähti heti illalla ja osan vasta maanantai-iltana. Pakenin palkintojenjaosta pakkaamaan jotta ehdin Timon kyytiin mukaan. Onneksi tein niin, sillä seremonia kesti melkein tunnin ja pojat lohduttivat ettei siellä olisi ollut mitään uutta. Sen uskon. Mestarit palkittiin ja diplomit jaettiin ja tällä kertaa myös meille avustajille annettiin muistomitalit.
Se olisi sitten loppusanojen aika.
Omasta puolestani voin sanoa tämän olleen onnistunut reissu. Aina on jotain mitä voisi tehdä paremmin tai nopeammin (puhun nyt itsestäni), mutta yritän sanoa itselleni että olemme vain ihmisiä ja teemme parhaamme ja aina parhaatkaan ideat ja aikomukset eivät syystä tai toisesta toteudu. Yritän saada vielä piloteilta yhteenvedot omasta näkökulmasta kisoista, saa nähdä saanko vaiko en.
Parhaimpana kisasta jäi mieleen joukkueen yhteinen henki ja yhteiset illat, Australian lämpöinen sää, aivan loistavat majoitusfasiliteetit ja tietysti purjelentotutut.
Mieleen painui myös se käsinkosketeltava läsnäolo sinä iltana kun Mara tuli onnettomuuden jälkeen takaisin talolle ja kellään meistä ei ollut kiire mihinkään muualle kuin vain ja ainoastaan kuunnella Maraa ja olla läsnä. Kerron siitä sitten joskus lisää, sillä se oli niin henkilökohtainen tilanne – se oli henkilökohtainen vaikka meitä olikin 9 henkeä paikalla – ja siksi sitä ei voi vielä jakaa julkisesti.
Vaikka yhtenä hyvänä asiana jää mieleen sää, se on myös yksi huonoimmista puolista. Nimittäin oli hankalaa seurata pilottien turhautumista sään ollessa aina vain yhtä haastava kuin edellisenä päivänä. Etenkin kun tietysti siinä kävi niin että jo seuraavana maanantaina taivaalla oli täydellisiä kumpupilviä, juuri sitä mitä moni oli tullut hakemaan täältä.
Benalla oli hyvä paikka pitää kisat joka tapauksessa.
Tämä oli hyvä kokemus kaiken kaikkiaan ja uskon että koko muu joukkue on samaa mieltä. Kirjoitettuani tätä tarinaa yli 10 200 sanaa kiitän ja kumarran, toivottavasti joku on saanut tästä jutusta jotain viihdykettä itselleen.
Nähdään taas,
Katja